Kuka minä olen?

Ikää on nyt 32 vuotta.

En ehkä vieläkään oikein tiedä kuka olen. Tai millainen haluan olla.

Ajatukset muuttuvat mutta arvot vahvistuvat.

Sitä uskaltaa olla sitä mitä kulloinkin olen - häpeilemättä.

 Olen äiti. 

Kahden kauniin keijukaisen äiti. Kesät rymyämme metsissä, järvissä ja merissä.
Suomen luonto on meidän perheellemme tärkeä ja iso osa arkeamme. 

Tahdon, että myös tyttärieni lapset saavat aikanaan kiivetä puuhun, uida meressä ja puhtaissa järvissä.

 Tahdon, että he saavat nauttia kauneudesta terveellisesti ja turvallisesti.

 Olen räiskyvä ja iloinen, toisinaan mahdottoman surumielinen. 

Saatan kantaa koko maailman tuskaa harteillani kuukausikaupalla ja ottaa matkalta vielä läheisiltä lisää kannettavaa.

Mutta aina koittaa suuren kiitollisuuden ja pakahduttavan onnen päivä, kun ei meinaa housuissaan pysyä kun on niin innoissaan elämästä.

Katselen usein elämää kameran etsimen läpi. 

Huomioin yksityiskohdat.

Rosot ja kulumat.

Sen pikkuruisen Lemmikin jonka vaaleansinisessä sylissä tuikkii kultainen tähti.

Siitäkin suurin kiitos menee lapsille. He sen ovat minulle opettaneet. Näkemään ne pienet, kauniit asiat ja toisinaan sulkemaan silmänsä synkkyydeltä.

Minä olen kameleontti.

 Peilaan sitä ihmistä jonka seurassa olen. 

Tunnen suurta empatiaa, tunnen surut, tunnen ilot.

Tunnen vibat.